Isän kuoleman jälkeen 28 vuotta sitten meidän perhe muutti asumaan Tikkakoskelle. Siellä minä vietin lapsuuteni leikkien paikallisilla ampumaradoilla MiG-hävittäjien kaarrellessa yläpuolella. Tikkakoskella sijaitsee tunnettu varuskunta. Monen kaverini vanhemmat olivat töissä armeijalla. Tikkakosken keskellä on Luonnetjärvi. Sen länsirannalla on puolustusvoimien palveluksessa työskenteleville tarkoitettuja asuntoja. Monena kesäpäivänä poljin sinne neonväreillä maalatulla pyörälläni. Me rakensimme metsään kuusen alle majan erään kaverini kanssa. Meitä oli vain kaksi poikaa. Vähän matkan päähän kaksikymmenpäinen vanhemmista pojista koostuva joukko rakensi myös majan. Se oli kaikin puolin paljon edistyneempi rakennelma ja sijaitsi aivan läheisen kerrostalon vieressä. Sieltä näki melkein Luonnetjärvelle asti.

Luonnollisesti vanhempien poikien maja oli uhka meille. Päätimme miinoittaan oman majamme ympäristön. Kaivoimme pieniä kuoppia lähistölle ja asetimme päälle kuusenoksia. Jos joku kutsumaton hiiviskelijä sattuisi kävelemään siitä, niin hän ei voisi välttyä putoamasta kuoppaan.

Siinä vaiheessa metsään ilmaantui kolmaskin majanrakennuspuuhissa oleva poikajoukko. Isot pojat eivät hyväksyneet heitä mukaan jengiinsä. He olivat vielä liian pieniä. He yrittivät rakentaa majansa vaarallisen lähelle meitä; asialle täytyi tehdä jotain. Avoin yhteenotto näytti väistämättömältä. Me aseistauduimme kivillä ja kepeillä. Kaverini oli huolissaan. Tilanne oli käymässä liian vakavaksi; kivien lennellessä joku saattaisi loukkaantua pahasti.

Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että meidän olisi paras hyökätä ensi tilassa heitä vastaan. Näin yllätyksen elementti olisi meidän puolellamme ja saisimme vihdoin laukaistua sietämättömän jännityksen. Jäin sinä iltana länsirannalle myöhempään kuin yleensä ja iltahämärässä me hiivimme heidän majansa läheisyyteen. Siellä oli kolme poikaa. Kaikki olivat koulukavereitani ja samaa ikäluokkaa meidän kanssa. He olivat aseistautuneet kuvitteellisilla rynnäkkökivääreillä, jotka olivat todellisuudessa vain puukeppejä. Minä hymyilin helpottuneena; voitto näytti väistämättömältä. Heidän majansakin oli yhtä kuvitteellinen kuin aseistus: neljä mäntyä muodosti neliön jonka keskelle he olivat tuoneet istuimiksi kelpaavia puupölkkyjä. Tämän kaltaisen majan hyvä puoli oli avoimuus. Meidän kuusimajamme sen sijaan oli vaarallisen ahtaassa paikassa.

Aloitin hyökkäyksen kävelemällä röyhkeästi esiin puskasta. Olin aseistautunut Bō-sauvalla ninja kilpikonna Donatellon tapaan. Yllätyshyökkäys onnistui ja he näyttivät pelästyneiltä. Tunsin että tilanne oli täysin minun hallussani. Hetkeä ennen hyökkäystä olin valmistellut mielessäni suunnitelman: emme tuhoaisikaan näitä poikia ja heidän majaansa, vaan sen sijaan ehdottaisin heille liittoa. Yhdessä olisimme voimakkaampia ja voisimme aloittaa kunnianhimoisemman sotaretken isoja poikia vastaan.

Yksi liittolaisista oli nimeltään Vastamäen Teemu. Hän menehtyi pari viikkoa sitten:

Mies kuoli ulosajossa Petäjävedellä

Noin kolmekymppinen mieshenkilö menehtyi ulosajossa Petäjävedellä sunnuntain vastaisena yönä.

Hieman ennen kello neljää sattunut liikenneonnettomuus tapahtui tiellä numero 23, noin 4–5 kilometriä Petäjäveden keskustasta Keuruun suuntaan. Henkilöauto oli tullut Keuruun suunnasta kohti Petäjävettä, kun se oli toistaiseksi tuntemattomasta syystä ajautunut tieltä ulos.

Autossa oli tapahtumahetkellä kaksi miestä, molemmat noin kolmekymppisiä. Toinen miehistä kuoli ja toinen vietiin ambulanssilla sairaalaan. Sairaalaan vietyä miestä poliisi on päässyt jo haastattelemaan. Onnettomuuden tutkinta on yhä kesken, alkoholin osuutta tapahtumaan selvitetään.

Pojat suostuivat ehdottamaani liittoon. Kävi ilmi että he olivatkin vain halunneet leikkiä meidän kanssa. Meitä yhdisti katkeruus isoja poikia kohtaan. Seuraavana päivänä tulin taas käymään länsirannalla. Yöllä olin miettinyt erilaisia konnankoukkuja joiden avulla voisimme sabotoida isojen poikinen majaa. Suunnitelmani pohjalta me aloitimme ryöstöretkien sarjan. Me olimme siinä etulyöntiasemassa etteivät isot pojat tienneet meidän aikeista mitään. He eivät olleet varautuneet mahdolliseen terrori-iskuun ja jättivät majansa usein vaille vartiota. Ensin tyydyimme ottamaan vain pieniä esineitä joista olisi meille hyötyä omalla majallamme. Pikku hiljaa ahneus kuitenkin kasvoi. Heillä oli käytössään ihan oikeita rakennustarvikkeita kuten nauloja, lautaa ja styroksilevyä. Varmaan he olivat tuoneet ne jostain läheiseltä työmaalta. Heidän majansa muistutti pientä asumusta. Tunsin ihailun sekaista kateutta katsellessani sen huolella rakennettuja seiniä.

Jokaisella visiitillä pyrimme aiheuttamaan mahdollisimman paljon tuhoa, kuitenkin herättämättä liikaa huomiota. Tämä kaikki kävi NIIN helposti. Aloin tuntea itseni todella nokkelaksi. Pidimme isoja poikia täysin pilkkanamme.

Mutta kuten usein käy ahneille, niin kävi meillekin. Ei mennyt aikaakaan kun isot pojat huomasivat että jotain oli pielessä. Tavaroita puuttui ja nauloja oli revitty seinistä. Ratkaisevana iltana aavistin pahaa hiipiessämme heidän majalleen. Siellä oli oudon hiljaista. Minusta tuntui että meitä tarkkailtiin. Selkäpiissäni kulki väristys ja kämmeneni hikosivat. Isot pojat olivat virittäneet meille ansan: he olivat piilossa puskissa ja parkkipaikalla autojen takana. Nyt he kaikki tulivat ulos samaan aikaan sytyttäen taskulamput palamaan. He lauloivat yhdessä:

Hämä-hämähäkki kiipes langalle.
Tuli sade rankka, hämähäkin vei.
Aurinko armas kuivas satehen,
hämä-hämähäkki kiipes uudelleen.

He olivat kuin jengi Kellopeliappelsiini elokuvassa. Minä pelästyin lähes kuoliaaksi. Ties mitä he tekisivät meille?