Istun tässä bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin. En ehtinyt keittää puuroa aamulla vaan söin nopeasti banaanin ja omenan ennen läntöä. Bussiin otin mukaan appelsiinin. Söin sen äsken. Se olikin melko mehukas toimenpide; läppäri ajoi leikkuulaudan aseman. Onneksi siinä on metallinen pinta! Taivas on pilvetön ja aurinko lämmittää kasvojani. Kuvasin itseäni iPhonella kullankeltaisessa valossa. Kesä tulee! Wuhuu!
Olen matkustanut viime viikkoina aika paljon kaupungista toiseen. Muutama päivä sitten koin elämäni kauheimman junamatkan kun palasin Jyväskylästä Tampereelle. Elämään kyllästynyt konnari yllätti minut juomasta olutta ja uhkasi heittää minut ulos junasta. Tämä on varmasti jonkinlaista takautuvaa karmaa siitä että olen vuosikausia moralisoinut muita ihmisiä alkoholinkäytöstä. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Junassa ei ilmeisesti saa juoda omia oluita. mutta… mutta… mutta… MINÄ EN TIENNYT TÄTÄ! En kokenut tekeväni mitään väärin ja silti minut uhattiin heittää ulos junasta. Olin maksanut matkani ja käytöksessäni ei ollut moitteen sijaa. Olin juuri ennen matkaa ostanut uudet suomiverkkarit Saarijärveltä. Ehkä siksi konnari tiedusteli minulta olenko Suomen kansalainen. Huh… 90% tällaisista tapauksista en provosoidu mutta nyt provosouduin ja kun konnari käveli toisen kerran ohitseni kysyin hänen nimensä ja uhkasin tehdä ilmoituksen vr:lle. Näin jälkikäteen katseltuna tuo tilanne vaikuttaa koomiselta (koska se oli koominen…) mutta loukkaannuin silloin oikeasti. Juuri tällaiset ihmiset ja tilanteet saavat sappeni kiehumaan kaikkein eniten. Kysehän on loppujen lopuksi vain siitä että jollakin ihmisellä, tässä tapauksessa vr:n virkailijalla, on huono päivä ja hän haluaa alitajuisesti jakaa tuskaisen olonsa muiden kanssa. Tästä hän saa hetkellistä tyydytystä, vähän kuin spitaalinen saa hetkellisen tyydyksen kun hän raapii haavojaan. Lopulta kuitenkin haavat vain syvenevät ja vaativat lisää ja lisää ja lisää ja lisää raapimista.
Rusakko juoksee tuolla pellolla. Olen nähnyt monia rusakkoja viime aikoina. Tampereella, Helsingissä, Jyväskylässä ja nyt täällä… ties missä ollankaan menossa Hämeenlinnan lähellä. Kesä tarkoittaa minulle Tikkakosken hiekkamonttua, kuumentuneen hiekan tuoksua, kaksitahtibensaa, onnellisen unisia myyriä ja hiiriä auringonpaisteessa.
Hirviaidat kulkevat tienviertä pitkin kylmässä (mutta koko ajan lämpenevässä) Pohjolassa koko matkan Hämeenlinnasta Helsinkiin. Monet ohiajavista autoista ovat kuivuneen kuran peittämiä. Ainakin ne autot joita ei ole viitsitty pestä. Autot pitäisi ehdottomasti viedä pesulaan alkukeväästä. Graffiteja ei saa missään tapauksessa pestä tiensiltojen alta! Se olisi kuin pesisi syntymämerkin vastasyntyneen reidestä. Jumalan tulisi pestä nuo pilvet valkoisemmiksi. Tai eihän tuolla ole kuin yksi orpo pilvenhattara. Kun bussi ajaa kuopan yli niin tietoisuuteni nousee vatsan keskivaiheille kehittyneet elintasomakkarat. Niiden rakennusaineet olisi voinut lahjoittaa afrikkaan nälkäänäkeville pikkusomaleille.
Tien varressa kuivuu auton alle jäänyt haisunäätä. Ihmisten ja eläinten hajut ovat luonnollisia, niin kuin ruusujenkin. Urheilin viime päiväni niin paljon kuin vain ehdin ja kykenin. Silti en ole tyytyväinen. Itsehän olen vastuussa omasta liikkumisestani ja elämästäni. En enää suostu matkustamaan julkisissa kulkuneuvoissa muuten kuin mukavissa verkkareissa tai ehkä kolitsihousuissa.
Menen kyllä heti ensimmäisenä syömään kun saavun Helsinkiin.